Kun annan tyttärelleni ohjeen käydä pesemässä kädet ja tulla takaisin keittiöön ruokailemaan, muutaman metrin matkan aikana hän ehtii unohtaa, mitä piti tehdä. Löydän hänet haahuilemasta ties mistä. Mutta kun käteen osuu Muumi-kirja, hän pystyy luettelemaan kaikki mymmelit, homppelit sun muut manttelit kuin apteekin hyllyltä. Toisinaan hän pitää tyhmälle isälleen info-tuokioita, joissa käydään läpi tärkeimmät hahmot.
Kuuntelin taannoin, kun tytär istui potalla ja luki ääneen Muumia. Sisälukutaito on vielä hieman hakusessa, mutta mielikuvitus kyllä toimii. Hän luki erittäin proosallisesti, käytti juuri sopivia sanamuotoja tekstiä keksiessään. Tuli mieleen, että kyllä tuo minusta parempaa oli, kuin Tove Janssonin tekotaiteellinen alkuperäisteksti.

Samoin viime aikoina on alkanut ilmaantua uusia lauluja, joiden sanoma on ehkä vähän epäselvä, mutta kuitenkin runsas. Sävelkään ei aina ole niitä tutuimpia, mutta ei sillä ole niin väliä. Meillä ei tytär juurikaan pyydä vanhempiaan laulamaan (paitsi Nalle Luppakorvan unilaulua aina joskus). Kertoneeko tuo siitä, ettei meidän talossamme laulunlahja juurikaan pesi - ehkä.

Joskus ihmisille tulee käsittämätön esiintymisen pelko. Ei enää oikein uskalleta panna kaikkeaan peliin, pelätään nolaantumista. Näitä merkkejä alkaa jo valitettavasti tyttäressä näkyä. Sadun lukeminen tai laulun laulaminen saattaa päättyä, jos tytär huomaa, että häntä kuunnellaan. Harmi, koska esiintymistaito on monella alalla todellinen valtti. Tai ainakin luonteva esiintyminen. Toisaalta, voihan lapsenomainen taito satsata täysillä palata, esimerkkejä suomalaisesta koomikkomaailmasta on. Taito on toissijaista, asenne ei.