Ensimmäistä lastamme odotellessa kaikki oli uutta eikä tulevaisuudesta tiennyt oikeastaan mitään. Vaikka iältään emme olleetkaan enää ihan lapsosia, olimme silti samalla viivalla synnytysvalmennuksessa 18-vuotiaiden kanssa. Kaikki tapahtuva tuli eteen odottamatta ja tapahtumia tutkittiin uteliaasti ja onnellisessa harmoniassa uutta perheenjäsentä odottaen.

Paskat.

Ensinnäkin, emme me mitään uteliaasti tutkineet, me pelkäsimme pienintäkin rasahdusta lähes hysteerisesti. Kaikki tuntui jotenkin omituiselta, kun mistään ei mitään ymmärtänyt. Ja toiseksi, nyt on täsmälleen sama fiilis. Vaikka tämä homma on jo kerran tehty, ihan sama ihmettely tässä on päällä. Ainoa ero on, että nyt ei voi näitä ihmetyksiä jäädä kovin pitkäksi aikaa kummastelemaan. Vajaa nelivuotias, kun osaa järjestää kaikenlaista pientä puuhaa iltojen iloksi.

Olohuoneemme pöydällä on jokin opas vanhemmille, siis se, jossa äidille tarkoitettu osio on rutkasti paksumpi kuin isille tarkoitettu. Siinä kirjasessa kerrotaan, ainakin siellä isien puolella, kuinka odottamisen aika on sitten niin auvoista, että. Siellä puhutaan "sinusta ja rakkaastasi" ja leivotaan vehnäpullaa niin, että tolkku lähtee. Huijausta, sanon minä! Ymmärrän kyllä, että meille miehillekin on saatava jotakin tuotettua, jottemme tuntisi oloamme ulkopuolisiksi. Ei tarvitse, sanoisin, jos minulta kysyttäisiin.

Me olemme ulkopuolisia, ainakin tässä vaiheessa. Eiköhän olisi aika tajuta jo se. Kaikenmaailman linttakenkäiset sossun kukkahattutädit yrittävät tuputtaa meille utopistista ajatusta siitä, että olisimme jonkinlaisessa vaaleanpunaisessa pilvenhattarassa rauhallisen musiikin tahdissa imelästi hymyillen koko helvetin odotuksen ajan. Ei, muuten, pidä sitten alkuunkaan paikaansa!

Inhorealismin tiukassa otteessa, täältä tähän.

P.S. Hauskaa vappua!