Minusta tuntuu, että raskaana oleva nainen saa aika paljon enemmän kaikenlaisia myönnytyksiä. Eipä silti, niin pitääkin saada, mutta joskus tuntuu, että ehkä sitä jopa osataan käyttää hyväksikin. Luonnolliseksi ymmärrämme tietysti mielialanvaihtelut. Jos samalla tavalla heilahteluita tapahtuisi muille, heille luultavasti suositeltaisiin ammattiavun hakemista.

<?xml:namespace prefix = o ns = "urn:schemas-microsoft-com:office:office" />

 

Kun minä viimeksi sanoin vaimolleni, että käypäs hakemassa miehellesi vähän grilliruokaa, kun niin juilii, sain vastaukseksi hyväntahtoisen hymähdyksen eikä elettäkään kohti autonavaimia. Kun taas raskaana oleva vaimoni pyytää jotakin hämmentävää turhuutta, olisi kohtuutonta jättää asia hoitamatta. Minä olisin silloin väärässä, jos jättäisin toiveen täyttämättä. Meidän miesten tehtävä taitaa olla tämä. Kun me emme kerran kanna lasta sisällämme ja osallistu synnytykseen samalla tavalla, on meidän vain hyväksyttävä se, että me palvelemme. Suoritamme tukitoimia, niin sanoakseni. Ja kyllähän se sopii. Mieluummin se, kuin synnytys. Eräs ystäväni totesi esikoisensa syntymän jälkeen, että jos me miehet joutuisimme synnyttämään, olisi siihen hommaan keksitty jo joku kone. Totta.

 

Vaikka minulla ei olekaan asiasta kokemusta, olen varma, että esimerkiksi liikennerikkomuksesta selviää helpommalla, kun on raskaana. Harvoin poliisi haluaa julkisuuteen kännykkäkameran kuvan siitä, kun nainen kulkee poliisin perässä maha pystyssä poliisiautoon sakkolappua hakemaan. Pelinainen tietysti tirauttaa siinä vielä kunnolla kyyneleet. Siinä vaiheessa varovaisuuteen ja vahinkojen minimoimiseen koulutetut poliisit kyllä ymmärtävät jättää asian siihen. Mutta entäpä, jos mies ajaa päin punaisia ja selittää poliisille, että ”kyllä tein väärin, mutta vaimoni on raskaana ja on niin paha olokin….” En oikein usko, että toimii.

 

Raskaana olevia naisia pidetään jossain raskauden vaiheessa hyvinkin viehättävinä. Kuitenkin aavistuksen verran mielikuva karisee, kun leffateatterissa istuu norsun kokoinen nainen, joka välillä piereskelee ja välillä röyhtäilee, kun ehtii miehensä pomottamiselta. Onneksi tämä on vain ”worst-case-scenario”.

 

Minä olen kaikesta huolimatta erittäin tyytyväinen kuuluessani siihen ihmisryhmään, jonka anatomia ei mahdollista lapsen kantamista. Minä uskon myös siihen, että usein myös nainen on tyytyväinen omaan osaansa tässä suhteessa, ainakin täällä turvallisessa ja tasa-arvoisessa Suomessa. Ja toisaalta, ollaan tyytyväisiä tai ei, se on yhdentekevää – me emme itse näille asioille mitään voi.

 

Eiköhän se liene niin, että synnytyksen jälkeinen masennus on itse asiassa sitä, että nainen tajuaa, ettei ole enää raskaana, eikä siksi saa tehdä mitä tahansa (jep, raivoa rauhassa, tämä on provokaatiota).