Nyt se sitten juolahti mieleen. K-sana. Se, jota ei ääneen saa sanoa. Koliikki. Ehdin jo hetken miettiä, mikä oli se asia, jota minä en enää muista. Koliikkihan se. Taitaa olla jokin defenssimekanismi, joka saa aivoni unohtamaan tuon kokemuksen vajaa neljä vuotta sitten. Meillä koliikki oli moniin verrattuna hyvin lyhyt. En osaa sanoa, oliko meillä jotenkin poikkeuksellisen intensiivinen koliikki vai ei, mutta tarpeeksi minulle.

Alussa ajattelin hyvin aikuismaisesti, että lapsella on kipuja, siksi se huutaa. Sitten ajattelin, että eivätkö ne kivut jo kohta voisi loppua. Sitten, että eikö tuo lapsi tajua olla hetken hiljaa. Lopuksi olin hermoraunio, joka olisi hypännyt yläkerran ikkunasta, jos pudotus olisi ollut edes mainittava. Ja koliikin alusta aikaa oli kulunut puoli vuorokautta.

Kummityttöni harrasti koliikkikiljuntaa kuukausitolkulla. Kaikenlaiset kepulikonstit oli käytössä, vyöhyketerapiat ja viihdytysvoltit, eikä mikään kai kunnolla auttanut. Pian hänelle tuli pikkuveli ja sama sirkus. Silloin mietin, että mikähän se mahtaa olla se voima, joka saa ihmiset harkitsemaan lasten hankintaa.

Lueskelin silloin meidän huutoaikoina erästä lehteä, jossa oli artikkeli koliikkivauvan vanhemmille. Artikkelissa kerrottiin hienoin sanakääntein vaivan synnystä ja hoidosta. Artikkeliin oli liitetty kuvituskuva, jossa jykeväleukainen, ruskettunut mies piteli naamaansa mutristavaa vauvaa pingoittuneen rintalihaksensa päällä. Miehen parransänki oli ehkä jo vuorokauden mittainen.
Minä, lähes samanlainen, valvoin yöt ja menin aamuisin töihin. Palasin ja valvoin. Parransänkeni oli nelipäiväinen ja silmäpussit painoivat päätäni alaspäin. Lapsi huusi niin, että naaman sivuprofiili muistutti isonumeroista jakoavainta ja taloyhtiön osakkaat katselivat aamuisin minua kiukkuisesti. Eivät kylläkään kovin läheltä, en tainnut olla mikään joviaalisuuden malliesimerkki silloin.
Ymmärrykseni alkoi murentua. Se proosallisesti ilmaistuna sai minut tuntemaan rajallisuuteni.

No, tämä saattaa hyvinkin olla edessä vielä toisen kerran. Toisaalta, olen kuullut tarinoita, joissa vanhemmat valittavat siitä, että vauva herää ainakin viidesti yöllä syömään. Voi, voi.