Olisi mahtavaa olla pieni. Voisi aina tarpeen tullen ilmoittaa olevansa niin keskenkasvuinen ja olematon, ettei kykene tekemään pyydettyä. Tyttäreni reaktio siihen, kun sanoin, että ensi kesänä otetaankin apupyörät pois, oli vähintäänkin hätääntynyt. Hän huudahti, että "on vielä ihan, ihan pieni. Ei voi ottaa". Kun vetosin lausumaani, hän jätti option ensi kesällekin: "Ehkä olen sitten tarpeeksi iso, ehkä en."

Mutta niinhän me aikuiset teemmekin. Vaimo muuttuu avuttomaksi ja heikoksi ressukaksi, kun räntäsateinen renkaanvaihto odottaa. Minä en taas ymmärrä yhtään, mitä tehdä, kun nappi irtoaa kauluspaidasta. Lapsella tuo taito on, jos mahdollista, vielä hienosäikeisempi. Pienen tyttären niiskaus ja kostuvat silmät tehoavat vielä paremmin kuin vaimon vastaavat temput. Nykyään paljon, oikein paljon paremmin.

Pienenä olemisen haittapuolista voidaan kai mainita aavistuksen verran vajaaksi jäänyt itsenäisyys. Vaikka toisaalta, minusta tuntuu, että tyttäreni osaa kyllä käyttää itsenäisyyttään, jos sitä tahtoo. Itsenäisyyden kun voi näköjään lopettaa aina, kun sitä ei välttämättä tarvitse. Kun  valinta on tehtävä täyshoidon ja itsenäisyyden välillä, me kaikki kai yritämme löytää kultaisen keskitien, tilan, jossa pääsemme mahdollisimman helpolla.

Mutta, mutta...
Tuossa vasemmalla puolella on tuollainen laskuri, joka kertoo lukijamäärän tälle blogille. En meinaa uskoa silmiäni, kun siinä lukee yli tuhat. Hyvänen aika!
Onpa mukavaa, kun olette roikkuneet mukana tätä lukemassa. Toivottavasti nämä jorinat vielä jaksavat kiinnostaa. Kirjoittelen, kunnes juttu loppuu.