Elämä ei kuulemma muutu lapsen syntyessä juurikaan. Näin joku väitti kivenkovaan ennen esikoisemme tuloa. En uskonut sitä silloin ja vielä vähemmän nyt. Mikä sitten muuttui?

Kaikki.

Erityisesti esille nousevat ne asiat, joita vaimon kanssa tehtiin vapaapäivinä tai bändikavereiden kanssa pitkäksi venyneet hetket. Tuollaiset rationaaliset seikat ovat jotenkin itsestäänselviä. Ajankäyttö muuttui siis radikaalisti.
Mutta niin muuttui muukin. Suhtautuminen, nimittäin. Yhtäkkiä en ollutkaan enää elämäni tärkein henkilö ja se ei ollut mitenkään erityisen helppo muutos. Olikin huolehdittava. En siis ollut enää kovin tärkeä, mutta kuitenkin samalla niin tärkeä, että itsestä huolehtiminen olikin nyt velvollisuus, ei oikeus. Kummallista, eikö?

Samalla, kun hyväksyin vastuuta rajattomasti, annoin pois itseni hallintaa. Osin se oli helpotus, osin taas luopumista osasta minua. Esimerkiksi pidin kovasti ennen vartin torkuista työpäivän jälkeen. Historiaa, todellakin. Tapanani oli joskus jättää avattu kitara pöydälle huoltotoimenpiteitä varten seuraavalle päivälle. Ehkä ei enää.
Herää kysymys, että miksi lapsia sitten hankitaan. Tuliko kaikki tämä jotenkin yllätyksenä?
Ei. Harkittu valinta.

Tällä hetkellä kärsin pienistä kirjoitus- ja tuotantoteknisistä ongelmista, joiden ratkaiseminen vie hetken.
Kirjoitan kyllä, jahka pääsen taas oman soppeni rauhaan tätä tekemään.

Kärsivällisyys on hyve.

Nuorempana ajattelin perheenisien olevan seesteisiä, rauhallisia ja harkitsevia ihmisiä, jotka ovat hyväksyneet sen, että perhe ja lapset ovat vallanneet heidän oikean elämänsä. He olivat siis mielestäni luopuneet omasta itsenäisyydestään ja sitouttaneet itsensä perheelle. Nyt katson itseäni ja muutama huomio on tullut tehtyä.

• Seesteisyys johtuu siitä, että perheestä huolenpitäminen väsyttää
• Rauhallisuus johtuu siitä, että koska kaikkea ei kuitenkaan ehdi, niin suotta ryntäillä
• Harkitsevuus on keino etsiä helppoa ulospääsyä

Itsestäni en kyllä löydä niitä stereotypioita, joita asettelin aikoinaan. Olen lähes aina rahaton, en useinmiten tiedä, mitä pitäisi tehdä enkä osaa oikein edes omaa elämääni järjestellä, saati sitten pesueeni. Kummallista. Oma isäni kertoi minulle, että uutta pyörää en saa siksi, että entinen on vielä hyvä. Minä kerron lapselleni, että isillä ei ole uutta autoa, koska ei ole rahaa. Kun vetosin lapsena siihen, että ostettiinhan meille uusi pesukonekin, miksi en siis saa uusia lasketteluvälineitä, vastaus oli mielestäni typerä. Nyt huomaan miettiväni, että jos emme ostaisikaan uutta kylpyhuonetta kosteusvaurioista kärsineen tilalle, meillä olisi varaa lähteä vaikka parillekin matkalle tänä vuonna. Minun kohdallani mikään ei ole siis muuttunut.

Mikä ihmeen vastuuntunto?

Tänään ei kirjoitella. Tänään ollaan ulkona. Olkaa tekin.

Ryhdyin sitten kukkoilemaan. Tuumin, että olenpas minä varsinainen sankari, kun olen sellaisen uro(s)teon tehnyt, että toinen lapsi on jo tulossa. "Lisääntykää ja täyttäkää maa." Done!
Tätä blogia kävi lukemassa eräs henkilö, jolla on kuusi lasta. Kuusi. Perspektiivi muuttuu. Aloin miettimään tuota ja juolahti mieleen, ettei siinä hulinassa varmaankaan ihan pienet arkipäivän murheet ehdi menoa hidastaa.

Mitä mahdetaan pitää suurperheenä? Yleisesti kai ajatellaan, että jos on paljon lapsia, kyseessä on suurperhe. Kuitenkin suurperheen varsinainen kuvaus on, että ydinperheen, eli pariskunnan ja lasten, lisäksi perheeseen kuuluu muita sukulaisia. Esimerkiksi isovanhempia, tätejä, setiä, serkkuja, jne. (Wikipedia).
Suurperhe on useimmiten yhdysperhe, jossa vähintään kaksi naimisissa olevaa pariskuntaa asuu samassa taloudessa, mahdollisine lapsineen. Esimerkiksi se voi tarkoittaa sitä, että samassa taloudessa voi asua vaikka sisarukset puolisoineen ja lapsineen, tai pariskunta lapsineen ja isovanhemmat.(Lähde) Nostetaan panoksia: pariskunta lapsineen, isovanhemmat, pariskunnan toisen osapuolen sisarus, puoliso ja lapset, tukiasumista välttelevät isovanhempien sisarukset ja pöljähkö serkku maalta. Normaaliin asuntoon, vaikka vähän isompaankin omakotitaloon tuossa on minusta aivan tarpeeksi porukkaa. Siinähän sitä riittää terassilta kahvin ja vehnäpullan äärestä neuvojia, kun itse saat levittää multaa pihalle.

Lapsuudestani muistan erään perheen, jossa oli 16 lasta. Kävin heidän kotonaan joskus ja mieleeni on jäänyt vain kenkien suunnaton lukumäärä eteisessä ja se, ettei kaverin huoneessa voinut tehdä mitään, koska se oli aina niin täynnä. Tavaraa tai ihmisiä. Tuo perhe, muuten, liikkui omalla bussillaan.

Vaikka minua hirvittääkin ajatus siitä, että jos meillä olisi suuri lapsijoukko, ymmärrän kyllä, että joku haluaa ympärilleen ison perheen. Se vain vaatii tietynlaisen ihmistyypin. Minun maailmankuvani ei (ainakaan nyt) tunnu kestävän sellaisia muutoksia, joita iso perhe vaatisi. Ymmärrättehän, putkiaivojuttuja.

Meidän perheessämme on valinta on tästä eteenpäin helppo. On aivan sama, mitä me haluamme, tosiasia on kuitenkin se, että me emme saa enempää lapsia. Siksi olenkin sitä mieltä, että meille sopiva määrä on kaksi lasta.

Nyt se sitten juolahti mieleen. K-sana. Se, jota ei ääneen saa sanoa. Koliikki. Ehdin jo hetken miettiä, mikä oli se asia, jota minä en enää muista. Koliikkihan se. Taitaa olla jokin defenssimekanismi, joka saa aivoni unohtamaan tuon kokemuksen vajaa neljä vuotta sitten. Meillä koliikki oli moniin verrattuna hyvin lyhyt. En osaa sanoa, oliko meillä jotenkin poikkeuksellisen intensiivinen koliikki vai ei, mutta tarpeeksi minulle.

Alussa ajattelin hyvin aikuismaisesti, että lapsella on kipuja, siksi se huutaa. Sitten ajattelin, että eivätkö ne kivut jo kohta voisi loppua. Sitten, että eikö tuo lapsi tajua olla hetken hiljaa. Lopuksi olin hermoraunio, joka olisi hypännyt yläkerran ikkunasta, jos pudotus olisi ollut edes mainittava. Ja koliikin alusta aikaa oli kulunut puoli vuorokautta.

Kummityttöni harrasti koliikkikiljuntaa kuukausitolkulla. Kaikenlaiset kepulikonstit oli käytössä, vyöhyketerapiat ja viihdytysvoltit, eikä mikään kai kunnolla auttanut. Pian hänelle tuli pikkuveli ja sama sirkus. Silloin mietin, että mikähän se mahtaa olla se voima, joka saa ihmiset harkitsemaan lasten hankintaa.

Lueskelin silloin meidän huutoaikoina erästä lehteä, jossa oli artikkeli koliikkivauvan vanhemmille. Artikkelissa kerrottiin hienoin sanakääntein vaivan synnystä ja hoidosta. Artikkeliin oli liitetty kuvituskuva, jossa jykeväleukainen, ruskettunut mies piteli naamaansa mutristavaa vauvaa pingoittuneen rintalihaksensa päällä. Miehen parransänki oli ehkä jo vuorokauden mittainen.
Minä, lähes samanlainen, valvoin yöt ja menin aamuisin töihin. Palasin ja valvoin. Parransänkeni oli nelipäiväinen ja silmäpussit painoivat päätäni alaspäin. Lapsi huusi niin, että naaman sivuprofiili muistutti isonumeroista jakoavainta ja taloyhtiön osakkaat katselivat aamuisin minua kiukkuisesti. Eivät kylläkään kovin läheltä, en tainnut olla mikään joviaalisuuden malliesimerkki silloin.
Ymmärrykseni alkoi murentua. Se proosallisesti ilmaistuna sai minut tuntemaan rajallisuuteni.

No, tämä saattaa hyvinkin olla edessä vielä toisen kerran. Toisaalta, olen kuullut tarinoita, joissa vanhemmat valittavat siitä, että vauva herää ainakin viidesti yöllä syömään. Voi, voi.

Perheessämme käytetään valtavasti laastareita. Me emme tee itseemme haavoja, mutta laastareiden kulutus on merkittävä. Lähes kaikki laastarit kiinnitetään tyttäreemme. Kutsumme niitä sielunhoitolaastareiksi. Niillä voidaan käsittämättömän tehokkaasti hoitaa monenlaisia vaivoja, esimerkiksi yleistä pahaa oloa. Sielunhoitolaastarit toimivat erinomaisesti, kun ne yhdistetään puhalteluun.
Toisinaan pienikin kolaus riittää siihen, että laastaria pyydetään. Päätimme, että kyllä me laastareita saadaan hommatuksi, jos ne pipit ja murheet sillä häviävät. Niin, ja vanhempien tehtävä taitaa olla lastensa hoitaminen.
Tytär söi hieman liian kuumaa ruokaa ja poltti vähän kieltään. Harmitti ja sattuikin tietysti. Hän oli tottunut siihen, että pipiin auttaa laastari ja kieleen se on saatava. Minä yritin kovasti selittää syitä siihen, miksi laastaria ei kieleen voi laittaa ja lopulta asia vaati kokeilemisen. Siihen, tosin, päättyivät ne vaatimukset. Tuntuu siltä, että moni pipi ehtii haihtua siinä laastarin liimauspuuhassa. Tai ainakin tytär usein mainitsee, että johan helpottaa.

Lääkkeistä sanotaan usein, ettei plasebolla kannata ehdollistaa siihen, että kaikkiin ongelmiin on olemassa lääkeaine. Voihan se olla totta ja muutenkin vähälääkkeinen luomuelämä on kai puhtaudessaan parempi vaihtoehto. Laastareita aiomme silti edelleen käyttää. Rinnakkaislääkkeinä käytämme kosteusvoidetta ja kylmää vettä. Onpa joskus parannettu kipeitä kohtia jääpalallakin. Mutta tehokkaimpana täsmälääkkeenä voitaneen pitää kaakaota. Nautitaan sisäisesti. Toimii yhtä hyvin niin fyysisiin kuin psyykkisiinkin tilapäiskipuihin.

Oma lapsihan ei koskaan tee mitään oikeasti väärää. Jos jotakin sellaista tulee tehtyä, että se järkyttää yhteiskunnan normirauhaa, on syy yleensä ulkolähtöinen. Olosuhteet, tuen puute, kaverit tai jokin muu tekijä on ajanut meidän pikku kullannuppumme ahdinkoon. Varmaa on se, että ainakaan lapsessa ei ole vikaa, eikä kyllä meissä vanhemmissakaan. No, asia kuin asia, ainahan syyllinen etsitään jostain muualta.

Entäpä sitten, jos lapsi tekee jotakin todella pahaa? Jotain sellaista, mihin ei tahdo selityksiä löytyä. Itsesyytöksiä varmasti ilmenee ja ehkä jossain vaiheessa tajutaan, että vika ei olekaan yhteiskunnassa tai muissa ihmisissä. Vika voi joskus olla meissä itsessämme.

Usein kuulee hurskastelijoiden sanovat, että he elävät nyt lasten ehdoilla. Mitä ihmettä sekin tarkoittaa? Minä väitän, että suuri osa nuorten ja nuorten aikuisten psyykkisistä ja sosiaalisista ongelmista johtuu perimmiltään siitä, että lapset ovat asettaneet elämisen ehdot, eivät aikuiset. Aikuisen tehtävä on olla aikuinen. Aikuisen tehtävä on määrittää rajat ja huolehtia, ettei niitä ylitetä. Aikuisen tehtävä on siis määrittää reunaehdot elämiselle. Lapsi ei vielä siihen kykene. Lopultakin kyse on siitä, millä tavoilla ehdot määritellään ja miten niistä pidetään kiinni. On syytä erottaa toisistaan rajojen pitäminen ja tyrannia. Niitäkin osaamattomia, typeriä sadisteja on, joille ainoa kasvatusmetodi on vallanpitäminen. Ne eivät ole rivien arvoisia.

Rajoista lipsuminen on äärimmäisen helppoa. Teen sitä jatkuvasti. Esimerkiksi herkkupäivää voidaan helposti jatkaa vielä vähän aikaa, jos karkkia tai jätskiä on jäänyt johonkin. Voihan sitä joskus ostaa jonkun pienen lelun, toinen kun niin tykkää. Esimerkkejä on tuhottomasti. Jutun juuri on siinä, että periaatteet venyvät viitseliäisyyden mukaan. Voisi verrata ajatukseen: "Söpöt eläimet on suojeltava". Jotkut asiat ovat tärkeitä, jos niiden puolustaminen ei ole liian vaivalloista.

Olisi mahtavaa olla pieni. Voisi aina tarpeen tullen ilmoittaa olevansa niin keskenkasvuinen ja olematon, ettei kykene tekemään pyydettyä. Tyttäreni reaktio siihen, kun sanoin, että ensi kesänä otetaankin apupyörät pois, oli vähintäänkin hätääntynyt. Hän huudahti, että "on vielä ihan, ihan pieni. Ei voi ottaa". Kun vetosin lausumaani, hän jätti option ensi kesällekin: "Ehkä olen sitten tarpeeksi iso, ehkä en."

Mutta niinhän me aikuiset teemmekin. Vaimo muuttuu avuttomaksi ja heikoksi ressukaksi, kun räntäsateinen renkaanvaihto odottaa. Minä en taas ymmärrä yhtään, mitä tehdä, kun nappi irtoaa kauluspaidasta. Lapsella tuo taito on, jos mahdollista, vielä hienosäikeisempi. Pienen tyttären niiskaus ja kostuvat silmät tehoavat vielä paremmin kuin vaimon vastaavat temput. Nykyään paljon, oikein paljon paremmin.

Pienenä olemisen haittapuolista voidaan kai mainita aavistuksen verran vajaaksi jäänyt itsenäisyys. Vaikka toisaalta, minusta tuntuu, että tyttäreni osaa kyllä käyttää itsenäisyyttään, jos sitä tahtoo. Itsenäisyyden kun voi näköjään lopettaa aina, kun sitä ei välttämättä tarvitse. Kun  valinta on tehtävä täyshoidon ja itsenäisyyden välillä, me kaikki kai yritämme löytää kultaisen keskitien, tilan, jossa pääsemme mahdollisimman helpolla.

Mutta, mutta...
Tuossa vasemmalla puolella on tuollainen laskuri, joka kertoo lukijamäärän tälle blogille. En meinaa uskoa silmiäni, kun siinä lukee yli tuhat. Hyvänen aika!
Onpa mukavaa, kun olette roikkuneet mukana tätä lukemassa. Toivottavasti nämä jorinat vielä jaksavat kiinnostaa. Kirjoittelen, kunnes juttu loppuu.

Minun käy sääliksi tytärtäni. Hän jättää osan lapsuuttaan, kun pikkusisko syntyy. Aika radikaalisti ilmaistu, mutta näinhän se on. Hän saa jättää kuvitelman siitä, että on vanhempiensa kaikkein tärkein ja että maailma pyörii vain häntä varten. Ja lisäksi hän joutuu vielä kantamaan vastuuta siitä, että hänen vanhempansa saisivat olla onnellisia jostakin muusta kuin hänestä.

Isosiskon rooli tietysti tuo mukanaan muutakin kuin vastikkeetonta työtä jonkun toisen hyväksi. Se tuo aseman jonkun yläpuolella. Häntä katsotaan ylöspäin. Hänestä otetaan mallia ja joskus hän voi olla pikkusiskon palvonnan kohde. Sehän meitä kaikkia hivelee. Negatiivisena seikkana voi tietysti ajatella sitä, että joskus täytyy tehdä älyttömyyksiä, ihan vain tarkistaakseen, tekeekö pikkusisko oikeasti saman perässä. Seuraukset tulevat tuplana, kun tuli vedettyä pienempi mukaan johonkin päättömyyteen.

Jakamisen opetteluun sisaruksen tuleminen epäilemättä vaikuttaa hyvällä tavalla. On pakko oppia jakamaan asioita, vanhempien huomiosta karkkipäivän tuotoksiin. Toisaalta, on opittava myös pitämään puolensa. Jos ei pidä omista karkeistaan huolta, ne saattavat hävitä siskon huomiin. Ihan hyvä pointti tulevaa elämään varten.

Kyllähän se niin taitaa olla, että vanhempien kyvyt huolehtia asian käsittelystä vaikuttavat eniten siihen, miten huomion jakaminen käytännössä sujuu. Ja kun vanhempi lapsi on kuitenkin vielä aika nuori, eivät kliseiset hokemat yhtä tärkeydestä uppoa niin hyvin kuin toisille vanhemmille jutellessa. Täytyy opetella näyttämään se muuten.

Kerroin tyttärelleni, että isi lähtee vähän poikien kanssa veneellä merelle viikonlopuksi. Tytär kysyi, että liekö pallomerta veneessä ja minä vastasin, että ehkä. Tarkoitus on siis ahtautua veneeseen koko porukalla, viettää nuhteellista elämää ja palata kunnialliseksi perheenisäksi taas. Noiden reissujen jälkeen tytär mainitsee, että isi haisee vähän pahalta, mutta se ei todellakaan estä heräämistä aamuseitsemältä. Vaimon vuorotyö takaa sen, että aika usein myös huolehtimisvastuu on ankara yllättäen aina reissun jälkeen. Eipä siinä mitään, ainahan nämä on maksettava...

Nyt on toukokuu ja kesä on tullut. Riippumatta siitä, mitä lämpömittari näyttää. Kesällä mennään merelle. Siksi nyt ollaankin menossa. Aion olla kohtuuton ja käyttäytyä huonosti. Siksi en tätä blogia päivitä pariin päivään.

Niin, ystävät ja kylänmiehet, palajan areenalle myöhemmin.

Kävimme tyttären kanssa tivolissa. Paljon ihmisiä ja valkoisia hattuja. Nähtävissä oli jonkinverran myös työn juhlan uuvuttamia vanhempia, jotka koko yön riekkumisen jälkeen olivat saaneet lunastaa lapsilleen antamansa lupauksen lähteä tivoliin. Onneksi sentään Suomessa ei tivolissa myydä olutta, olisi voinut krapulakaljan kirvoittama jono olla pidempi kuin nyt maailmanpyörään.

Kiinnitin huomiotani tivolin hintoihin. 12 lippua laitteisiin maksoi 30 euroa. Minusta aika paljon. Vaikka yhden yttären kanssa tuo lippumäärä oli vähintäänkin sopiva, yhtään enempää ei tarvittu. Mutta jos mietitään, että perheessä on vaikka kolme kakaraa. Ehkä toinen aikuisista joutuu vielä menemään pienimmän kanssa yhtäaikaa karuselliin. Voidaan laskea, että silloin eivät kaksitoista lippua enää riitä mihinkään. Lisäksi hattarat, jätskit ja hampurilaiset päälle. On se aika kallista.

Toisaalta, aikuisten viettäessä vappua pahimmillaan, kahdeksan tuntia baarissa, grillin kautta taksilla kotiin ja seuraavana päivänä kebab-rieha krapulaan. Lasten tivolireissu ei olekaan ihan niin kallis enää. Ja tivoli on kerran vuodessa, joten kyllä sen kestää.

Niin, ja olihan lapsella kyllä mukavaa.

Uuden tulokkaamme sukupuoli on ollut jo hetken aikaa selvillä. Koska kukaan ei kysy, niin kerron. Toinen tyttö on tulossa. Älkää kertoko kenellekään, tämä on salaisuus. Miksiköhän sukupuoli halutaan yleensä pitää salassa? Monet asiat nimittäin helpottui, kun saimme tiedon asiasta. Lastenhuoneen maalaus, vaatteiden hankinta, nimen keksiminen, jne. muuttuivat paljon yksinkertaisimmiksi asioiksi.

Elämme näköjään vielä, ainakin osittain, aavistuksen vanhakantaisessa yhteiskunnassa. Kun olemme kertoneet tulokkaasta, olen kuullut pariltakin eri taholta "no, pääasia, että olisi terve"-tyyppisen lausahduksen. Ja mikä tärkeintä, nämä huokaukset ovat tulleet naispuolisten henkilöiden suista. Tulee mieleen entinen esimieheni (nainen), joka jossain lauseessa oli tyytyväinen "naisten ja ihmisten yhteistoiminnasta".
Olen hyvin iloinen, että me saamme tytön. Se on minun kantani tähän asiaan.

Vappu on tulossa. Perheemme keskittyy ilmapalloihin ja serpentiiniin. Kaikki muu on lähiaikoina toissijaista. Näin olemme tyttären kanssa päättäneet.

Näin olkoon.

Ensimmäistä lastamme odotellessa kaikki oli uutta eikä tulevaisuudesta tiennyt oikeastaan mitään. Vaikka iältään emme olleetkaan enää ihan lapsosia, olimme silti samalla viivalla synnytysvalmennuksessa 18-vuotiaiden kanssa. Kaikki tapahtuva tuli eteen odottamatta ja tapahtumia tutkittiin uteliaasti ja onnellisessa harmoniassa uutta perheenjäsentä odottaen.

Paskat.

Ensinnäkin, emme me mitään uteliaasti tutkineet, me pelkäsimme pienintäkin rasahdusta lähes hysteerisesti. Kaikki tuntui jotenkin omituiselta, kun mistään ei mitään ymmärtänyt. Ja toiseksi, nyt on täsmälleen sama fiilis. Vaikka tämä homma on jo kerran tehty, ihan sama ihmettely tässä on päällä. Ainoa ero on, että nyt ei voi näitä ihmetyksiä jäädä kovin pitkäksi aikaa kummastelemaan. Vajaa nelivuotias, kun osaa järjestää kaikenlaista pientä puuhaa iltojen iloksi.

Olohuoneemme pöydällä on jokin opas vanhemmille, siis se, jossa äidille tarkoitettu osio on rutkasti paksumpi kuin isille tarkoitettu. Siinä kirjasessa kerrotaan, ainakin siellä isien puolella, kuinka odottamisen aika on sitten niin auvoista, että. Siellä puhutaan "sinusta ja rakkaastasi" ja leivotaan vehnäpullaa niin, että tolkku lähtee. Huijausta, sanon minä! Ymmärrän kyllä, että meille miehillekin on saatava jotakin tuotettua, jottemme tuntisi oloamme ulkopuolisiksi. Ei tarvitse, sanoisin, jos minulta kysyttäisiin.

Me olemme ulkopuolisia, ainakin tässä vaiheessa. Eiköhän olisi aika tajuta jo se. Kaikenmaailman linttakenkäiset sossun kukkahattutädit yrittävät tuputtaa meille utopistista ajatusta siitä, että olisimme jonkinlaisessa vaaleanpunaisessa pilvenhattarassa rauhallisen musiikin tahdissa imelästi hymyillen koko helvetin odotuksen ajan. Ei, muuten, pidä sitten alkuunkaan paikaansa!

Inhorealismin tiukassa otteessa, täältä tähän.

P.S. Hauskaa vappua!

Vuonna 2006 syntyi Suomessa vajaa 30 kilometriä lapsia. Siis vähän alle 60 000 syntynyttä lasta, arviolta 50 cm/kpl, peräkkäin laitettuna noin kolmisenkymmentä kilometriä. Toisin ilmaistuna suomessa syntyy vuosittain noin 210 tonnia ihmisiä. Laskutoimitus osoittaa, että yhden kilometrin verran lasta painaa noin seitsemisen tonnia. Onpa hyvä, että syntyvät lapset on pätkitty hieman kuluttajaystävällisempään pakkauskokoon.

Tilastokeskuksen mukaan näiden syntyneiden äideistä 24 000 kpl, eli noin 40 % ei ollut naimisissa. Tilasto ei kerro, moniko isistä oli naimisissa vaikka äiti ei ollut. Se olisi ollut ainakin noin sosiaalipornon valossa kiintoisaa. Sama tilasto osoittaa, että 1760-luvulla synnyttäneistä äideistä naimattomia oli vain 1,7 %. Nämä äidit ovat kai olleet piikoja, joiden aitassa isäntä oli sahtijuovuksissa piipahtanut jonakin kesäyönä. Kuinkahan suuri osa syntyneistä lapsista on jäänyt aikakirjoihin merkitsemättä?

Aikamoinen kulttuurimuutos on tapahtunut lyhyen ajan sisällä. Naimattomien synnyttäjien määrä on tuplaantunut vuodesta 1988. Kolmekymmentä vuotta ei niin kamalan pitkä aika ole, kun mietitään, että kahdeksankymmentäluvun loppu voitaneen lukea nykyajaksi. Liekö kirkon vaikutus haalentunut vai yleinen ilmapiiri liberalisoitunut, samapa tuo, mutta nykyään ei kyllä oikeastaan kukaan enää ihmettele, jos lapsi syntyy avioliiton ulkopuolella. 1760-luvulla se oli epäilemättä suuri häpeä ja kummallinen ilmestys, mutta niin olisi ehkä ollut samaa sukupuolta edustavien adoptio-oikeuskeskustelukin, veikkaan.

Tällä hetkellä Suomen syntyvyys on samalla tasolla kuin se oli 1850-luvulla. Toisaalta, 1850-luvulla keskimäärin 200 lasta 1000:sta syntyneestä menehtyi alle vuoden ikäisenä. Puhutaan imeväiskuolleisuudesta. Vertailukohtana vuonna 2006 sama luku oli 2,6, eli vajaa sata kertaa vähemmän. Terveydenhuolto ja elinolot ovat kyllä reilusti parantuneet.

Tilasto päivässä pitää kaverit loitolla.

Tämä on tämän blogin 19. kirjoitus. Onpas niitä tullut paljon! Joka päivä jotakin, ei läheskään aina niin älykästä tai laadukasta, mutta jotakin. Mutta paljon on ollut lukijoitakin, yli 700 käyntiä, huh. Tässähän tulee mieleen, että on melkein velvollisuus kirjoittaa.

Vaimoni, tai kukaan tuttavani, ei tiedä tästä blogista. Sinä päivänä, kun vaimoni saa tästä tietää, kirjottaminen loppuu. Olen nimittäin varma, että alan tiedostamattani kirjoittaa hänelle, jos tiedän hänen tätä lukevan. Valtaosa tuttavistani pitää minua eräänlaisena luolamiehenä, joka kaksisormijärjestelmällä saa aikaan vain lyhyitä lauseita ja nekin kirosanoista.

Miksi minä tätä yleensäkin kirjoitan? Tämä tuntuu olevan ainoa paikka, jossa saa kenenkään keskeyttämättä jauhaa joutavia turhuuksia aivan loputtomiin. Sitä paitsi, on mahtavaa tuoda ajatuksiaan julki anonyyminä. Kukaan ei tiedä, kuka minä olen. Nyt voi kysyä: "Ettekste tiedä, kuka mä olen?"

Kammottava kiire, ei ehdi nyt kirjoittaa tämän enempää. Toisella kertaa lisää.

Kun annan tyttärelleni ohjeen käydä pesemässä kädet ja tulla takaisin keittiöön ruokailemaan, muutaman metrin matkan aikana hän ehtii unohtaa, mitä piti tehdä. Löydän hänet haahuilemasta ties mistä. Mutta kun käteen osuu Muumi-kirja, hän pystyy luettelemaan kaikki mymmelit, homppelit sun muut manttelit kuin apteekin hyllyltä. Toisinaan hän pitää tyhmälle isälleen info-tuokioita, joissa käydään läpi tärkeimmät hahmot.
Kuuntelin taannoin, kun tytär istui potalla ja luki ääneen Muumia. Sisälukutaito on vielä hieman hakusessa, mutta mielikuvitus kyllä toimii. Hän luki erittäin proosallisesti, käytti juuri sopivia sanamuotoja tekstiä keksiessään. Tuli mieleen, että kyllä tuo minusta parempaa oli, kuin Tove Janssonin tekotaiteellinen alkuperäisteksti.

Samoin viime aikoina on alkanut ilmaantua uusia lauluja, joiden sanoma on ehkä vähän epäselvä, mutta kuitenkin runsas. Sävelkään ei aina ole niitä tutuimpia, mutta ei sillä ole niin väliä. Meillä ei tytär juurikaan pyydä vanhempiaan laulamaan (paitsi Nalle Luppakorvan unilaulua aina joskus). Kertoneeko tuo siitä, ettei meidän talossamme laulunlahja juurikaan pesi - ehkä.

Joskus ihmisille tulee käsittämätön esiintymisen pelko. Ei enää oikein uskalleta panna kaikkeaan peliin, pelätään nolaantumista. Näitä merkkejä alkaa jo valitettavasti tyttäressä näkyä. Sadun lukeminen tai laulun laulaminen saattaa päättyä, jos tytär huomaa, että häntä kuunnellaan. Harmi, koska esiintymistaito on monella alalla todellinen valtti. Tai ainakin luonteva esiintyminen. Toisaalta, voihan lapsenomainen taito satsata täysillä palata, esimerkkejä suomalaisesta koomikkomaailmasta on. Taito on toissijaista, asenne ei.

Olen huomannut, että nyt viimeisen lähes neljän vuoden aikana, kun olen kasvattanut omaa tytärtäni, sietokykyni lapsiin kohdistuvien vastoinkäymisiin on kutistunut olemattomiin. Esimerkiksi fiktiiviset televisio-ohjelmat, poliisi- tai vastaavat sarjat, joiden juoneen liittyy vaikka lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa, saavat minut vaihtamaan kanavaa heti. Asiaohjelmissa, kuten uutisissa, siedän asiaa vähän paremmin, vaikka aika tiukkaa tekee sielläkin. Kiinnitin myös huomiota ns. hauskoihin kotivideoihin, joita ilmeisesti pääasiallisesti amerikkalaiset ovat julkaisseet. Suomen televisio näyttää kyseistä ohjelmaa (nelonen muistaakseni). Ohjelmassa oli useita videopätkiä tilanteista, joissa lapsille kävi vahinkoja ja he törmäilivät itsekseen, toisiinsa tai aikuisiin. Esimerkiksi eräs video näytti, kuinka lapsi kaatui moottoriajoneuvolla päälleen (!) ja videolla kuului kuvanneen aikuisen naurua. En nyt ole ihan varma, mikä varsinaisesti tuossa oli niin erityisen hauskaa.

Eräs seikka suomalaisessa mediassa on myös huomiota herättävää. Iltapäivälehdet, joita ei kyllä toisistaan enää erota, ovat lähestyneet sensaatiolehdistöä jättiharppauksin. Ne alkavat muistuttaa jo jonkinlaista sosiaalipornoa. Äskettäin toisessa näistä lehdistä oli juttuna Espanjassa tapahtuneessa bussiturmassa menehtyneen pikkutytön viimeiset sanat veturijuttuna. Näillä viimeisillä sanoilla siis myytiin tätä lehteä. Kuolevan lapsen viimeisillä sanoilla. En ymmärrä, miten jutun tehnyt toimittaja selittää toimivansa journalismin nimissä. Oliko tuon jutun tekeminen tärkeää tiedon välittämistä kansalle? Enpä kyllä usko, että kyseinen henkilö välittää moisesta pätkääkään.

Lastentarvikkeiden myynnin täytyy olla aivan käsittämättömän tuottoisaa. Osta mitä tahansa, aina se on aivan älyttömän kallista. Muovista tehty tratti, jonka avulla kaadetaan öljyä auton moottoriin maksaa 1,50 €. Sama tratti, mutta jonka tarkoitus on auttaa maidon saamista tuttipulloon, maksaa 16,50 €. Lastentarvikkeita markkinoidessa hoetaan sitä, kuinka turvallinen tuote on. Siinä vedotaan vanhempien vastuuntuntoon tehokkaasti. "Oletko valmis kantamaan lapsesi hautaan, senkin pihi murhaaja, vai ostatko jumalattoman kalliin kynnyksenpehmentimen?"

Jokaisessa lapsiperheessä on oltava ehdottomasti unipalikat. Nukkumista helpottaa ruotsalainen keksintö, jolla voidaan edesauttaa lapsen säilymistä hengissä nuhankin aikana. Tukehtumiskuolema on epäilemättä kamala, mutta enää ei siitä ole huolta.

Muovista valmistettuja palikoita, joilla sängyn päätyä voidaan nostaa. Paketissa on 6 palikkaa. Valmistus ei voi maksaa kymmentä senttiä enempää, mutta myyntihinta on vajaa parikymppiä.




Äitiyspakkaukseen kuuluvat tuotteet pakataan pahvilaatikkoon. Tätä pahvilaatikkoa käytetään usein ensimmäisenä vuoteena vauvalle. Nyt voi ostaa kankaan haluamallaan kuosilla, jotta ensipeti näyttäisi kivalta. Parikymppiä.



No, mitenkäs, jos odottava äiti haluaa ehdottomasti pitää juuri niitä farkkuja, joita hän piti ennen raskautta? Ei hätää, sillä myynnissä on jokin aika hämmentävä innovaatio, joka sallii housuja pidettävän auki. Siis tuossa kuvassa napin ja napinläven välissä oleva kangaspala ommellaan housuihin.

Näitä tuotteita on myytävänä valtavasti. Se tarkoittaa, että niitä ostetaan paljon. Se taas tarkoittaa, että ihmisillä on järkyttävän paljon ns. ylimääräistä rahaa.

Minullakin, vaikka ei uskoisi. Ostin juuri tyttärelleni Nalle Puh-kuvioisen polkupyörän juomapullon telineineen vain yhdeksällä eurolla. Tunturin merkkimyymälässä osataan myymälämarkkinointi. Kyseiset pullot olivat hyllyllä kauniisti rivissä, eikä missään ollut hintamerkintöjä. Mutta kun lapsen kanssa pullo otetaan hyllystä, kävellään kassalle, jossa myyjä ilmoittaa hinnan, aika harva kiikuttaa pullon enää takaisin hyllyyn. (Kyseinen pullo oli kaukoidässä valmistettua, heikkoa rihkamaa, jonka kohtuullinen hinta olisi ollut korkeintaan kaksi euroa).

No, ehkäpä se pullo on sitten turvallinen.

Tyttäreni eläinrakkaus saa joskus hieman kummallisia piirteitä. Hän saattaa selittää leuka vapisten, että "kastemato oli kuolenut aivan kokonaan" ja pian muurahaiselle laitetaan huulirasvaa niin, että muurahaisraukasta on jäljellä musta, liiskaantunut tahra huulirasvatuubin päässä. Minä pöljä kysyin, että mihin sitä huulirasvaa muurahaiselle laitetaan. Isin glooria hieman himmeni, oli se niin typerä kysymys.
      
Selitin, että lintu käy nappaamassa sen kuolleen kastemadon ja napostelee sen iltapalaksi. Virhe. Ehkä vajaa nelivuotiaalle nämä elämän perusasiat ovat kuitenkin vielä liian rankkoja. Televisiossa näytettiin, kuinka savannin leijona pisteli antilooppia huuleen ja tytär tuumasi, että paini on menossa. Minä valehtelin sujuvasti, että niinpä on. Ajattelin, että parempi niin. Toisaalta, jokin ohjelma tuli samana iltana ja siinä oli kohtaus, jossa häveliäästi kaksi ainakin ylävartaloltaan alastonta henkilöä muhinoi peiton alla. "Painia." "Jep."           
      
Aikuisilla on oikeus valehdella lapsilleen. Johonkin pisteeseen saakka jopa velvollisuus. Meidän on pystyttävä tasoittamaan elämää sopivasti. Vaikeaksi asian tekee se, että me emme itse saa välittömästi hyötyä valehtelusta. Silloin se ei ole enää kasvatuksellisessa mielessä rakentavaa, vaan ainoastaan typerää. Välillinen hyöty on tietysti toinen juttu.
"Isi, juoko kaikki aikuiset olutta?"
"Juo. Ja paljon."