Tyttäreni eläinrakkaus saa joskus hieman kummallisia piirteitä. Hän saattaa selittää leuka vapisten, että "kastemato oli kuolenut aivan kokonaan" ja pian muurahaiselle laitetaan huulirasvaa niin, että muurahaisraukasta on jäljellä musta, liiskaantunut tahra huulirasvatuubin päässä. Minä pöljä kysyin, että mihin sitä huulirasvaa muurahaiselle laitetaan. Isin glooria hieman himmeni, oli se niin typerä kysymys.
      
Selitin, että lintu käy nappaamassa sen kuolleen kastemadon ja napostelee sen iltapalaksi. Virhe. Ehkä vajaa nelivuotiaalle nämä elämän perusasiat ovat kuitenkin vielä liian rankkoja. Televisiossa näytettiin, kuinka savannin leijona pisteli antilooppia huuleen ja tytär tuumasi, että paini on menossa. Minä valehtelin sujuvasti, että niinpä on. Ajattelin, että parempi niin. Toisaalta, jokin ohjelma tuli samana iltana ja siinä oli kohtaus, jossa häveliäästi kaksi ainakin ylävartaloltaan alastonta henkilöä muhinoi peiton alla. "Painia." "Jep."           
      
Aikuisilla on oikeus valehdella lapsilleen. Johonkin pisteeseen saakka jopa velvollisuus. Meidän on pystyttävä tasoittamaan elämää sopivasti. Vaikeaksi asian tekee se, että me emme itse saa välittömästi hyötyä valehtelusta. Silloin se ei ole enää kasvatuksellisessa mielessä rakentavaa, vaan ainoastaan typerää. Välillinen hyöty on tietysti toinen juttu.
"Isi, juoko kaikki aikuiset olutta?"
"Juo. Ja paljon."