Elämä ei kuulemma muutu lapsen syntyessä juurikaan. Näin joku väitti kivenkovaan ennen esikoisemme tuloa. En uskonut sitä silloin ja vielä vähemmän nyt. Mikä sitten muuttui?

Kaikki.

Erityisesti esille nousevat ne asiat, joita vaimon kanssa tehtiin vapaapäivinä tai bändikavereiden kanssa pitkäksi venyneet hetket. Tuollaiset rationaaliset seikat ovat jotenkin itsestäänselviä. Ajankäyttö muuttui siis radikaalisti.
Mutta niin muuttui muukin. Suhtautuminen, nimittäin. Yhtäkkiä en ollutkaan enää elämäni tärkein henkilö ja se ei ollut mitenkään erityisen helppo muutos. Olikin huolehdittava. En siis ollut enää kovin tärkeä, mutta kuitenkin samalla niin tärkeä, että itsestä huolehtiminen olikin nyt velvollisuus, ei oikeus. Kummallista, eikö?

Samalla, kun hyväksyin vastuuta rajattomasti, annoin pois itseni hallintaa. Osin se oli helpotus, osin taas luopumista osasta minua. Esimerkiksi pidin kovasti ennen vartin torkuista työpäivän jälkeen. Historiaa, todellakin. Tapanani oli joskus jättää avattu kitara pöydälle huoltotoimenpiteitä varten seuraavalle päivälle. Ehkä ei enää.
Herää kysymys, että miksi lapsia sitten hankitaan. Tuliko kaikki tämä jotenkin yllätyksenä?
Ei. Harkittu valinta.