Oma lapsihan ei koskaan tee mitään oikeasti väärää. Jos jotakin sellaista tulee tehtyä, että se järkyttää yhteiskunnan normirauhaa, on syy yleensä ulkolähtöinen. Olosuhteet, tuen puute, kaverit tai jokin muu tekijä on ajanut meidän pikku kullannuppumme ahdinkoon. Varmaa on se, että ainakaan lapsessa ei ole vikaa, eikä kyllä meissä vanhemmissakaan. No, asia kuin asia, ainahan syyllinen etsitään jostain muualta.

Entäpä sitten, jos lapsi tekee jotakin todella pahaa? Jotain sellaista, mihin ei tahdo selityksiä löytyä. Itsesyytöksiä varmasti ilmenee ja ehkä jossain vaiheessa tajutaan, että vika ei olekaan yhteiskunnassa tai muissa ihmisissä. Vika voi joskus olla meissä itsessämme.

Usein kuulee hurskastelijoiden sanovat, että he elävät nyt lasten ehdoilla. Mitä ihmettä sekin tarkoittaa? Minä väitän, että suuri osa nuorten ja nuorten aikuisten psyykkisistä ja sosiaalisista ongelmista johtuu perimmiltään siitä, että lapset ovat asettaneet elämisen ehdot, eivät aikuiset. Aikuisen tehtävä on olla aikuinen. Aikuisen tehtävä on määrittää rajat ja huolehtia, ettei niitä ylitetä. Aikuisen tehtävä on siis määrittää reunaehdot elämiselle. Lapsi ei vielä siihen kykene. Lopultakin kyse on siitä, millä tavoilla ehdot määritellään ja miten niistä pidetään kiinni. On syytä erottaa toisistaan rajojen pitäminen ja tyrannia. Niitäkin osaamattomia, typeriä sadisteja on, joille ainoa kasvatusmetodi on vallanpitäminen. Ne eivät ole rivien arvoisia.

Rajoista lipsuminen on äärimmäisen helppoa. Teen sitä jatkuvasti. Esimerkiksi herkkupäivää voidaan helposti jatkaa vielä vähän aikaa, jos karkkia tai jätskiä on jäänyt johonkin. Voihan sitä joskus ostaa jonkun pienen lelun, toinen kun niin tykkää. Esimerkkejä on tuhottomasti. Jutun juuri on siinä, että periaatteet venyvät viitseliäisyyden mukaan. Voisi verrata ajatukseen: "Söpöt eläimet on suojeltava". Jotkut asiat ovat tärkeitä, jos niiden puolustaminen ei ole liian vaivalloista.